Tag: palkka

Kelpaisiko sinulle lyhyempi työviikko?

Menneellä viikolla liikenne- ja viestintäministeri Sanna Marin(SDP) herätti laajaa keskustelua kuuden tunnin pituisista työpäivistä sekä neljän päivän mittaisista työviikoista. Pohdiskelin hieman tämän esityksen soveltuvuutta nykyiseen työelämään.

Esitys kuulostaa näin perusduunarin mielestä varsin mukavalta. Kukapa meistä ei haluaisi enemmän vapaa-aikaa? Esityksen ongelma on siinä, että mielestäni palkan tulisi laskea samassa suhteessa tehtyjen työtuntien mukaisesti, Marinin mukaan tulotason pitäisi olla sama. Koska Suomessa työvoima on kallista, ei tällaista työtuntien hinnan korotusta voida ottaa kovin vakavasti, ellemme halua eroon niistä viimeisistäkin investoinneista joita maahamme tehdään.

Jotta palkan ei tarvitsisi laskea tehtyjen tuntien mukaisesti, tulisi tämän mallin tuoda hirmuinen tuottavuusloikka. Oletettavasti osittainen tuottavuusloikka olisikin tulossa, sillä onhan hyvin levännyt ja paremmin motivoitunut työntekijä aina väsynyttä kollegaansa tuottavampi. Hyvinvointi vapaa-ajalla lisää hyvinvointia myös töissä. Oletuksena voidaan kuitenkin lähteä siitä, että kovin järisyttävää tuottavuusloikkaa tällä mallilla ei saavutettaisi, ja tästä syystä palkan tulisi olla tehtyjen työtuntien mukainen.

Helsingissä ja yleisesti pääkaupunkiseudulla mallin toimivuutta voidaan myös kyseenalaistaa, sillä siellä asuminen on niin kallista että osa-aikaista työviikkoa tekevä putoaisi helposti asumistuen piiriin. Sen sijaan ruuhka-Suomen ulkopuolella edes tulojen putoaminen ei vaikuta niin merkittävästi työntekijöiden henkilökohtaiseen talouteen. Ehkä tämä malli lisäisi samalla maakuntien houkuttelevuutta?

Megarendi työelämässä Suomessa tukee Marinin visiota, esimerkiksi Y-sukupolvi jota minäkin edustan arvostaa huomattavasti enemmän vapaa-aikaa kuin työelämälle annettuja uhrauksia. Ja tämän kehityksen on vaikea nähdä muuttuvan tulevaisuudessa.

Tulevaisuudessa konttorit saattavat olla perjantaisin autioita.

Itseasiassa minun on henkilökohtaisesti vaikea ymmärtää edellisten sukupolvien edustajia jotka eläköidyttyään tuskailevat kuinka kotona ei ole mitään tekemistä ja seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Minulla taas tunnit loppuvat vuorokaudesta aina kesken ja tekemistä riittäisi enemmän kuin ikinä ehdin tehdä. Kysymyksessä lienee ero yleisessä elämään orientoitumisessa. Ennen työ oli kaikki kaikessa, nykyään taas vapaus on kultaakin kalliimpaa.

Marinin esittämä malli sopisi mielestäni erinomaisesti esimerkiksi tuotantolaitoksiin jotka käyvät vuorokauden ympäri seitsemänä päivänä viikossa. Jos systeemiä on nyt pyöritetty kolmella vuorolla, voitaisiin työpäivien pituutta pudottaa kuuteen tuntiin ottamalla töihin yksi ylimääräinen vuoro. Tämä toki pienentäisi työntekijöiden palkkapussia, mutta toisi enemmän vapaa-aikaa sekä todennäköisesti parantaisi työntekijöiden terveyttä. Vuorotyöhän on pidemmän päälle tehtynä usein riski esimerkiksi sydän- ja verisuonisairauksien syntyyn sekä unettomuuteen. Erotus entiseen palkkaan kapenisi verotuksen vuoksi, jokaisesta tehdystä työtunnista käteen jäävä osuus olisi suurempi. Valtion verokertymään tällä olisi sen sijaan suuri vaikutus sillä työntekijöitä tarvittaisiin enemmän ja työttömyysaste luonnollisesti pienenisi. Valtio jäisi tällaisessa järjestelmässä todennäköisesti tuntuvasti voiton puolelle sillä se muuttuisi työttömyystukien maksajasta verotulojen saajaksi.

Oma kompetenssini ei riitä arvioimaan sitä, miten tämä vaikuttaisi työnantajan kustannuksiin. Nousisivatko esimerkiksi tapaturmavakuutusmaksut niin suuriksi, että se tekisi tämän mallin käyttöönoton mahdottomaksi?

Joustavassa työelämässä työaika on vanhahtava mittari. Mielummin tulisi pyrkiä mittaamaan työn tuloksia sen mukaan mitä on saatu aikaan. Jos asetetut tavoitteet saavutetaan, ei pitäisi olla väliä menikö siihen aikaa 6 vai 10 tuntia. Myöskään vakioitu työaika ei kuulosta enää nykyaikaiselta muualla kuin virastoissa. Esimerkiksi jo nyt luulisi olevan helppo toteuttaa malli, jossa työntekijä tekisi neljänä päivänä viikossa 10 tunnin työpäivät ja pitäisi sen jälkeen pidemmän viikonlopun.

Mitä mieltä olet aiheesta, tekisitkö lyhyempää työpäivää vaikka palkka laskisi tehtyjen tuntien mukaiseksi?

Ratkaisu lääkäripulaan

Minulla on tapana käydä sekä hammaslääkärissä että muutenkin lääkäripalvelujen ääressä yksityisellä sektorilla. Yleensä homma menee niin, että surffaan yksityisen lääkäriaseman nettisivuille ja valkkaan sieltä sopivan ajan itselleni, joka on yleensä jopa samana tai vähintään seuraavana päivänä tarjolla. Homma on näin toiminut hyvin, ja lääkärille pääsy on ollut erittäin vaivatonta. Tarkastelin kesän kunniaksi miten tämä prosessi toimisi näin suosituimman lomakuukauden aikana. Yleislääkärille pääsy näyttäisi yhä onnistuvan helposti. Sen sijaan erikoistuneiden lääkäreiden vastaanotot ovat hyvin pitkälti kiinni heinäkuun parhaan lomasesongin ajan. Päästäkseen jälleen ”normaaliin tapaan” eli helposti ja odottamatta yksityiselle lääkäriasemalle suoraan asiantuntijan luokse täällä Oulussa, on sairastumisen syytä tapahtua vasta elokuussa.

Lääkäreiden työviikot terveyskeskuksissa ovat kiireisiä. Tästä syystä heitä on vaikea houkutella töihin suurellakaan palkalla.

Tämä sai minut miettimään, että lääkärit ovat tässäkin suhteessa hienossa asemassa. He voivat ainakin yksityisellä puolella pitää lomansa koska tahtovat ja muutenkin sanella työehtojaan, sillä heistä on joka tapauksessa niin suurta pulaa. Tämä taas johtuu siitä, että lääkäreiden koulutusmäärät ovat olleet Suomessa liian pieniä. Näin ollen yksi ammattikunta on erkaantunut kaikista muista ammateista siinä, että alalla ei ole työttömyyttä juuri laisinkaan ja palkkataso saadaan pidettyä keinotekoisesti korkealla. Lääkäriliitto on lobannut lääkäreiden koulutusmäärien nostamista vastaan jo vuosia, perustellen asiaa muun muassa koulutustason heikkenemisellä ja sillä, että ulkomailla valmistuu yhä enemmän lääkäreitä jotka tulevat Suomeen töihin.

Ensimmäinen ongelma olisi helppo taklata sillä, että panostettaisiin koulutukseen lisäresursseja. Näin suurempi määrä lääkäriopiskelijoita saisi silti yhtä laadukkaan opetuksen. Tämä toinen mainittu ongelma taas johtuu siitä, että opiskelijamäärät ovat olleet liian pieniä. Kun opiskelijamäärää kasvatetaan, vähenee todennäköisesti kontrolloimaton ulkomailla lääkäriksi opiskelu kun useampi lääkäriksi haluava pääsee opintojen pariin täällä kotimaassa.

Lääkäriliiton yksi argumentti lääkäreiden koulutusmäärien nostoa vastaan oli, että se lisäisi lääkäreiden työttömyyttä. Tämä kuulostaa sinänsä hauskalta argumentilta, koska kaikilla muillakin aloilla koulutusmäärät ovat sen verran suuria, että osa työvoimasta joutuu työttömäksi tai työskentelemään koulutusta vastaamattomissa töissä. Kokonaisresurssien kannalta tämä ei tietenkään ole järkevää, mutta eivätköhän lääkäritkin löytäisi sotealalta jotain mielekästä tekemistä mikäli kävisikin niin että lääkäritarjonta olisi suurempaa kuin avoimien työpaikkojen määrä. Ylikoulutuksesta tulee tietysti turhia kustannuksia, mutta vastapainona olisi palkkojen kohtuullistuminen josta puolestaan kertyy säästöjä. Kuulostaa järkevämmältä, että lääkärit tavoittelevat työpaikkoja eikä niin että työpaikat etsivät halukkaita lääkäreitä vuosikausia. Koska kyseessä on samalla ihmisten terveys, on järkevämpää että osaajista on ylitarjontaa kuin että heitä olisi liian vähän. Olemme aikaisemminkin kirjoittaneet että koulutusta olisi syytä kohdistaa sinne missä kysyntää on, lääkäreille on todistetusti kova kysyntä.

Olisi koko Suomen etu, että lääkärit eivät enää olisi muista työläisistä erillinen saareke, vaan he olisivat enemmänkin vain yksi ammattikunta muiden joukossa. Tällä tarkoitan sitä, että tälläkin hetkellä joihinkin kuntiin on vaikea saada houkuteltua lääkäreitä terveyskeskuksiin. Ongelma on siinä, että kuntien on tultava toimeen jatkuvasti pienemmillä sosiaali- ja terveyssektorin varoilla mutta tästä huolimatta saatava taattua hyvä hoitotaso. Lääkäreiden palkat ovat kuitenkin myös kuntasektorilla sen verran korkeita, ettei kunnilla ole varaa palkata riittävää määrää osaajia. Törmäsin jokin aika sitten uutiseen, jonka mukaan nuoret lääkärit eivät halua terveyskeskuksiin töihin siitä syystä, että ylisuuri työmäärä ja kiire näyttelevät liian suurta osaa työn suorittamisessa. Tämäkin puoltaisi sitä näkemystä, että koulutusmääriä olisi nostettava jotta lääkäreiden palkat kohtuullistuisivat ja samaan hintaan voisi palkata esimerkiksi kaksi lääkäriä entisen yhden sijasta. Näin ollen sekä vastuu että kiirekin puolittuisivat ja asiakkaat saisivat parempaa hoitoa. Asiakkaille tämä näkyisi luonnollisesti potilasjonojen kutistumisena.

Onko lääkärin työ sitten jotenkin erikoista verrattuna esimerkiksi vaikkapa insinöörin työhön? Lääkärillä on suuri vastuu ihmisten terveydestä, mutta työ esimerkiksi terveyskeskuksen vastaanotossa yleislääkärinä tai esimerkiksi työterveyslääkärinä on pitkälti liukuhihnatyötä jossa työ opettaa tekijäänsä. Nuoret lääkärit oppivat kokemuksen kautta tunnistamaan erilaiset oireet ja rakentamaan näiden kautta pitävämpiä diagnooseja. Mikäli hän ei ole asiasta varma, voidaan potilas ohjata erikoislääkärin pakeille. Ajan myötä lääkäri oppii tunnistamaan yhä enemmän tuttuja oireita sekä osaa laatia näiden perusteella pitävämpiä diagnooseja sekä ohjata asiakkaan suoraan parhaaseen mahdolliseen hoitoon. Työnkuva ei siis juuri poikkea vaikkapa suunnitteluinsinöörin tehtävästä joka uransa myötä oppii virheistään ja kykenee ottamaan huomioon asioita jotka on ehkä jossain vaiheessa oppinut kantapään kautta.

Erikoislääkärin vastuu on sen sijaan paljon suurempi, sillä häneltä odotetaan oman erikoisalansa pitävää ammattitaitoa. Hän voi olla viimeinen lenkki joka määrää asiakkaan juuri siihen oikeaan hoitoon jota hän tarvitsee. Normaalissa työelämässä hän olisi johtaja tai senior-suunnittelija joka viime kädessä vastaa suunnitelmien toteutuskelpoisuudesta.

Jos verrataan lääkäreiden koulutusta ja työelämää esimerkiksi hoitajiin, ero on valtava. Hoitajia koulutetaan paljon, mutta siitä huolimatta työelämä on raskasta ja heiltä vaaditaan venymistä pienehköllä palkalla. Puhutaan hoitajapulasta, mutta silti vakituisia virkoja ei ole paljon vaan työntekijöitä pompotetaan määräaikaisuuksista toiseen. Hoitajat työskentelevät jatkuvasti jaksamisensa äärirajoilla johtuen liian pienestä hoitajamitoituksesta. Hoitajien vastuuta on entisestään lisätty antamalla heille rajoitettu lääkkeidenmääräämisoikeus. Tämän vaikutusta palkkatasoon en osaa arvioida. Työelämän kiireellisyys aiheuttaa kuitenkin suurta vaihtuvuutta alalla.

Lääkäreistä taas on tehty sihteerejä, sillä vastaanotolla käydessä suurin osa ajasta menee siihen että lääkäri napsuttelee kaksisormijärjestelmällä diagnoosia tietokoneelle. Näin asiakkaan näkökulmasta tämä vaikuttaa resurssien haaskaukselta. Mikäli kirjaaminen hoidettaisiin entiseen tapaan sanelemalla ja erillisen kirjurin kautta, kykenisi lääkäri ottamaan potilaita vastaan nopeammalla tahdilla. Nämä esimerkit osoittavat, että terveysalalla on kehittämisen tarvetta myös itse työnkuvassa sekä hoitajilla että lääkäreillä. Tällä hetkellä kumpikaan ammattiryhmä ei toimi optimaalisella tasolla. Toinen palaa loppuun muutamassa vuodessa ja toisen työpanos kohdistuu enemmän varsinaisiin ammattityöhön kuulumattomiin asioihin.

Yhtä kaikki, oma mielipiteeni on että lääkäreiden koulutusmääriä tulee lisätä tuntuvasti, jotta ammattiryhmä tulisi ikäänkuin samalle viivalle muiden kanssa. Ei ole perusteltua, että yksi ammattiryhmä nauttii tällaisesta monopoliasemasta tasa-arvoisuuden Suomessa. 

Palkkaus ja tasa-arvo

Lueskelin eräänä aamuna talouslehtiä ja törmäsin uutiseen jossa kerrottiin yksityisen alan palkoista. Koska minua tietysti kiinnostaa raha ja erilaisista töistä maksettavat palkat, klikkasin uutisen oitis auki. Listassa oli tyypilliseen tapaan sangen kovia palkkoja lähes jokaiselle ammattiryhmälle, epäilin hieman palkkojen paikkansapitävyyttä kaikilta osin. Uutistekstissä mainittiin kuitenkin jälleen asia jota ei oikeastaan ole olemassa, nimittäin naisen euro joka oli nyt tarkentunut 78 senttiin.

Kuten tiedetään, samasta työstä maksetaan sama palkka kummankin sukupuolen edustajille. Joissain tehtävissä osaamistaso määrittää palkan, joissain puolestaan toimialan työehtosopimus. Selittävät tekijät näennäiselle palkkaerolle tulevat siis sekä sukupuolille tyypillisestä alavalinnasta sekä puhtaasta biologiasta joka vaikuttaa tehtyihin työtunteihin. Kyseessä ei missään nimessä ole suora sukupuolinen palkkasyrjintä, vaikka näin nämä ”naisen euro”-otsikot yrittävät asian kääntää.

Suomessa maksetaan samasta työstä sama palkka kummallekin sukupuolelle.

Ensimmäiselle ongelmalle lienee vaikea tehdä muuta, kuin kannustaa naisia opiskelemaan ja työllistymään suuremmissa määrin sekä teknisille aloille että yksityiselle sektorille perinteisen hoitoalan sijaan. Muutosta tapahtunee jatkuvasti, mutta vie aikaa ennen kuin se näkyy tilastoissa.

Biologinen ero tulee tietysti siitä, että vain nainen voi synnyttää jälkikasvua. Tämä taas aiheuttaa sen, että naiset putoavat perhettä perustaessaan työelämästä hetkeksi pois. Tällä välin miehet ehtivät tienata ja rakentaa uraansa rauhassa. On kuitenkin mainittava, että armeija hidastaa miesten urakehitystä sen alkupäästä. (Armeija jos jokin on laillistettua sukupuolista syrjintää.)

Epäkohtaa on yritetty taklata muun muassa tasa-arvoistamalla perhevapaamallia. Tämä mahdollistaisi sen, että vanhemmat voisivat keskenään sopia perhevapaiden käytöstä. Koska perheyksikön varat ovat usein tiukemmalla toisen vanhemman ollessa kotona, kannattaa töihin lähettää paremmin tienaava osapuoli. Näin ollen jatkossakin töissä kävisi todennäköisemmin mies, eikä perhevapaamalli tasa-arvoista lähtötilannetta ellei malli olisi sellainen, että se pakottaisi molemmat vanhemmat kotiin vuorollaan yhtä pitkiksi aikajaksoiksi.

Toinen biologiaan liittyvä seikka on miesten suurempia palkkoja osaltaan selittävät ylityötunnit. Koska en halua uskoa, että naiset olisivat luonnostaan miehiä laiskempia, täytyy eron johtua siitä että naiset ovat mieluummin kotona esimerkiksi lasten kanssa.

Joka tapauksessa palkka-asioissa täydellistä tasa-arvoa on hyvin vaikea saavuttaa ellei pyritä poissulkemaan biologisia eroavaisuuksia. Tämän perusteella jälkikasvua saaville naisille pitäisi maksaa kompensaatiota sukupuolensa perusteella, mikä taas olisi luonnollisesti miesten syrjintää. Näin toimimalla oltaisiin lisätty sukupuolista syrjintää toisin kuin oli tarkoitus, sillä jokaisen tulee ansaita ansionsa nimen omaan työllä, ei sukupuolisten ominaisuuksien perusteella.

Laskevan syntyvyyden Suomessa sukupuolten väliset palkkaerot tulevat todennäköisesti tulevina vuosina korjaantumaan kuin itsekseen, sillä yhä useammin naiset keskittyvät perheen sijasta urakehitykseen.

Mitä mieltä sinä olet asiasta? Kirjoita kommentti!

Osakesäästäjien verotiedot

Viime viikolla julkaistiin verotiedot, jota kansan keskuudessa myös kateuslistaksi kutsutaan. Jokainen taloudesta ymmärtävä kuitenkin tietää, että tämän listan henkilöt ovat niitä suurimpia iloisia veronmaksajia joille hyvinvointivaltion ja meidän kaikkien tulisi olla kiitollisia.

Jos oma nimi ei vielä löytynyt listalta, siinäkään tapauksessa kadehtiminen ei auta mitään vaan on tehtävä päätöksiä ja toimittava sen eteen. Oma strategiani on kasvattaa pääomatuloja hiljalleen, ja ehkäpä joku päivä niitä on sen verran että nimensä saa tuonne kunnialistalle.

Ajattelin koostaa pienen listan eri sijoitusmaailman henkilöistä joita listalta löytyi. Kriteereinä oli etsiä tunnettuja osakesäästäjiä joihin olen sijoitusurani aikana törmännyt. Sijoituskirjailijoita tai tunnettuja osakesijoittajia löytyi melko vähän. Tämä voi luonnollisesti johtua myös esimerkiksi tulopuolen yhtiöittämisestä, jolloin kaikki tulot eivät näy henkilöverotuksessa. Mutta pidemmittä puheitta mennäänpä listan pariin:

Ansiotulo Pääomatulo Yhteensä
Kakkonen Kyösti 47 405 1 874 908 1 922 313
Lindström Kim 55 181 431 661 486 842
Matikainen Kimmo 89 966 270 983 360 949
Sinkko Erkki 12 652 100 530 113 182
Saario Seppo 89 805 374 946 464 751
Harkimo Harry 164 395 82 906 247 301
Oksaharju Jukka 134 414 49 417 183 831
Kajaani Petri 71 600 46 106 117 706
Rautanen Mikael 145 899 32 604 178 503
Rothovius Timo 91 170 24 748 115 918
Vilén Sauli 136 371 9 781 146 152

Järjestin listan pääomatulojen mukaan suurimmasta pienimpään. Ensimmäisenä listalta löytyy tunnettu sijoittaja Kyösti Kakkonen, joka on pääomatuloilla mitattuna aivan omassa luokassaan. Kakkonen tuli minulle tunnetuksi varsinkin sijoituksestaan Revenio Groupiin juuri oikeaan aikaan. Loppu onkin historiaa ja tässä tapauksessa Kyöstiä kannatti peesata. Nyttemmin hän on ollut aktiivinen muun muassa Afarakin parissa.

Toisena listalla on Kim Lindström jonka koko kirjatuotannon olen jossain vaiheessa tainnut kahlata läpi. Kim liputtaa arvosijoittamisen puolesta ja ajan kanssa arvosijoittaminen on näyttänyt toimivan ja tuovan mukavat pääomatulot tullessaan. Toinen kirjailija, pörssiraamatun isä Seppo Saario tulee heti Lindströmin kannoilla 374 000 euron pääomatuloillaan.

Neljänneksi listallani kiilaa ehkä suurelle yleisölle hieman tuntemattomampi yllätysnimi Kimmo Matikainen. Kimmon ajatuksiin törmäsin ensimmäisen kerran Twitterin kautta ja olihan hän mukana myös Nordnetin vuoden sijoittaja- kilpailussa. Valitettavasti tuossa kilpailussa ei nimestään huolimatta haettukaan vuoden sijoittajaa vaan ilmeisesti vuoden sijoittajasomepersoonaa. Näin ollen Kimmo ei tuota titteliä saanut, vaikka onkin osoittanut kykenevänsä erinomaisiin tuottoihin myös tänä vuonna.

Seuraavalla sijalla on pitkän linjan osakesäästäjää, Erkki Sinkko. Erkki tunnetaan sijoittajana joka palkkatöistään säästäen ja kurinalaisesti sijoittaen on saavuttanut merkittävän sijoitusomaisuuden. Hän toimii hyvänä inspiraationa meille tavallisille tuulipuvuille. Hänen esimerkkinsä kertoo että pitkäjänteisellä työllä kaikki on mahdollista.

Lisäsin listalle Harry Harkimon, sillä tätä nykyä hän jakaa muun muassa sijoitusvinkkejä Youtubessa. Vinkit eivät kylläkään olleet kovin kummoisia, mutta mukavansuuruiset pääomatulot Hjalliskin on saanut kerättyä.

Jukka Oksaharjun varmaan tuntevat kaikki. Itse olen hänen ajatuksiaan seurannut lukemalla muun muassa kaikki hänen kirjansa. Jukka on paljon esillä mediassa kirjoittaen muun muassa kolumneja useampaan lehteen. Jukan pääomatulot lienevät todellisuudessa paljon suuremmat, sillä hän hoitaa sijoituksiaan myös oman yrityksensä kautta.

Listan loppupäässä on useampi Inderesistä tuttu kasvo. Toimitusjohtaja Mikael Rautanen, pääanalyytikko Sauli Vilén sekä analyytikko Petri Kajaani ovat onnistuneet analyyseissaan sekä sijoituksissaan myös siviilielämässä. Heidän ympäröimänä listassa on Osakesäästäjien Keskusliiton puheenjohtaja sekä Vaasan yliopiston rahoituksen professori Timo Rothovius.

Mielestäni tämä lista on hyvä esimerkki siitä kuinka eri tavoilla osakesäästämisen parissa voi menestyä. On pienyhtiöitä kehittävää sijoittajaa, pitkäjänteistä puurtajaa, alaa mullistavia innovaattoreita, analyytikoita sekä kirjailijoita ja akateemikoita.

Haluan onnitella jokaista listalla olevaa hienosta työstä sekä toivon hyvää menestystä myös tuleville vuosille!